Metsä alkoi harveta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa heidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin vaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala; kaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla oli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä nousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja vakavaa.
"Helle alkaa jo tuntua", lausui Simo aikoen lähteä; "meidän tulee kulkea siimestä. Tule nyt!"
Tie kulki vaaran juurella.
Samassa syöksivät rakuunat esiin.
Niin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät viidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.
Kaksi venäläistä kaatui.
Tiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja syöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai hän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä pakenemasta.
Antti aikoi ottaa hänet selkäänsä.
"Pakene", kuiskasi Simo vaipuen maahan. "Min'en voi' seurata sinua — jos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä vaan Tiaisen luo — minä taistelen kunnes jaksan."