Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.
VI.
Jos olet mun,
Tuo syyskin kevähäksi käy.
Erkko.
Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden tunnetta.
Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.
Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja
Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden
talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,
Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.
Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; — kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.
Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä ennen ei tiennyt mitään.
Hän oli rakastunut.