Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen paranemistaan.
Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin mahdollista.
Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään, valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.
"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"
Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota
Pekka ei kuullut:
"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!"
"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä, "äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."
"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin."
Sairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.
"Kauanko olen maannut?" kysyi hän.