"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä häiritse sairasta."
"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei
Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.
"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa. "Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan mennä häntä puhuttelemaan."
Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.
"Kuinka voit?" kysyi Simo potilaalta.
"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."
"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison teeren."
"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi en unhota koskaan!… Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen, olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."
"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii", vastasi Simo totisena.
Sairaan veret alkoivat kuohua.