"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta…"
Kivi putosi luutnantin sydämmeltä.
"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?"
"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis — hänen tyttärensä."
"Hyvä, mene tiehesi!"
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.
"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin tuli!"
* * * * *
Pekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet kuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille pikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti hän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään nuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle päin, luullen kohtaavansa suomalaiset.
Ratsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä ihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi eläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan vyöhönsä pistoolit.