"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille. Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"
"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa sytykkeeksi."
"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä hengiltä."
"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut kuolemaa silmiin — —."
"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena, ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna tulen noutamaan paperia."
Näin sanottuaan meni katteini.
Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.
Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä, päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois. Muutoin odotti häntä varma kuolema — joko vankeudessa riutuminen tahi hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.
Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään, väliin ryhtyen siihen uudestaan…
Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät lähenemistään… Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.