Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa… Sotamies kaatui parkaisten.
"Tuhat tulimaista!… Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"
Oli jo pilkkopimeä.
Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan ohitse.
Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.
"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle; "ryssät ovat kintereillämme!"
Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.
Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.
Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan — kellariin, jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin, jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui ijankaikkisuudelta.
Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.