Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.
"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä tänään: meillä on suuri juhla."
"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"
Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.
Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.
Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.
Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi häntä.
Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.
V.
Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja vaivaa.
Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan, mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen. Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.