VII.
Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.
Kuuma kyynel kirposi hänen silmästään.
"Tapahtukoon Herran tahto… onnettomuutta tulee kantaa kärsivällisyydellä… nurkuminen on syntiä."
Hän heittäysi penkille pitkälleen.
"Minun on mahdoton paeta… mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi! Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."
Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.
Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde sisään.
"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona, jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut hautaani toverieni vieressä…"
Pihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.