Samassa virkkoi isä muutamia sanoja oudolla kielellä ja neito katosi.
"Kukas tuo oli? — kaiketi tyttärenne?" kysyi de Montaigne väännellen viiksiään. "Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!"
"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin pelejä valmistettaessa", vastasi kultaseppä hyvillään.
Ritari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä. Aron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla vilkaisematta sormukseensa.
"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan", virkkoi hän lopuksi, "mutta senpä tähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa."
Kultaketjut kiilsivät hänen silmissään viehättävästi.
Juuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen aseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua pari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.
Aseenkantaja väistyi herransa viittauksesta tuonnemmaksi.
"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä iltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille sanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?"
De Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär ennenkin oli häntä seurannut. "Hyvä", lausui hän lopuksi, "olen paikalle tuleva."