De Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset ajatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.
"Kuules Pekka", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, "tässä on rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä ratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit."
Pekka juoksi iloissaan tiehensä.
Tultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut pieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.
Vaan ei hän pian saanutkaan levähtää. Joku kolkutti ovea.
"Käy sisään", huusi ritari.
Pieni ketterä palvelusneitsyt ilmestyi ovelle.
"Tule lähemmäksi, tyttöseni", virkkoi de Montaigne ystävällisesti, "mitäs sulla on asiaa?"
"Olen herttuattaren kamarineitsyt", vastasi neito ujostelematta, ottaen esiin pienen kirjeen. "Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille myhäilee!"
De Montaigne pisti kultarahan tytön käteen.