Juhani oli ääneti hetkisen.

"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo."

De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.

De Montaigne kirosi itsekseen.

"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta? Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut, mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"

Herttua viittasi Rebekkaan.

De Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:

"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne asettunut."

"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne Aron kultaseppä."

Yksi vartia poistui.