Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.
Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.
Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja "saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.
Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi teeskennellyn rauhallisesti:
— Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä päiväkin niin lämpimästi lekottaa.
— Sinnehän sinä tietysti menet! — sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.
Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka kuului kirkosta.
Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan. Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti, jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti, työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.
* * * * *
Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.