Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.
Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus, että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.
Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan, että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.
Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.
— Äh, sinä … — kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita tärisyttävällä voimalla: — Siipola meillä on isäntärenki! Mitään puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki ovenpielestä.
Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan, mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet, käske Heikki tänne!" — No onpas nyt ukolla mutkia, — sanoi Heikki kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti uudelleen isäntänsä luo.
Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä. Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin, joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina. Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh, eh! jonka jälkeen sanat:
— Sinä paatunut kekäle … eh … pellolle minä sinut ajan … äh…
Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä silmiään.
Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi vihaisesti: