— Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? — keskeytti toinen jätkä.
— No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?
— Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä, — vakuuttivat jätkät.
— No katsopas! — ihasteli ukko.
Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua köröttää outojen ihmisten parissa.
— Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen aivan outo niillä main, — pyydysteli ukko.
— Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin matkoin.
— Sattuipa se tosiaan mukavasti, — ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot; ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.
— Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman hintana, — lopetti hän juttelunsa.
— Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? — kysyi nyt toinen miehistä.