— Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.
Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä neuvottomampana:
— Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla on täällä sellainenkin varattuna.
Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.
— Naamahan se on miehen paras todistaja, — lausui tämä hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.
Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:
— Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja… Etteköhän te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten postissa sinne minun kotikylääni.
— Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, — rauhotteli työnjohtaja.
— Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, — sanoi Kasuri ja alkoi sulloa rahoja lompakkoonsa.
— Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä olisi tapahtunut.