— Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin laskemallanne, — vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta ulos vilkaisten: — Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.
— Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä ryhtykö millekään niiden kanssa.
Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua pihalle.
— No tulikos vaarille rahoja? — kysyi äskeinen jätkä raa'alla äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa Kasuriin.
Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä, sammaltaen:
— Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään, he, he…
— No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? — tiukkasi puhetta johtava jätkä.
— Mikä ne herrain mutkat tietää, — sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.
Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta kaameammalta ja hän koetti leperrellä:
— Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua tehdä.