Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli vain omia asioitaan.
Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan kuitenkin ensiksi.
Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä, että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi, saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." — "Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.
Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen omalle konnulleen.
Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.
— Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee jatkon, niin menee sekin, — hymähteli hän puoliääneen.
Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen, hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.
Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan, sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään ajatusjuoksunsa näin:
— Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin tuppautumaan!
Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.