Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti, kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:
— Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi. Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!
III.
TULEVAISUUDEN MIES.
Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.
Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.
Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen. Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi, johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa, että se oli ollut loistava.
Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin, että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää. Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan tuhatta — vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa kuukaudessa puolen vuoden aikana — vaatimattomasti tosin, mutta katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.
Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali — senaattorinsalkku.
Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja jatkoi haaveitaan.