Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.
Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:
— Mitä Helsinkiin kuuluu?
Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.
— Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? — sai hän lopulta tiuskasseeksi.
— Kukako? Ettekö minua tunne? — kysyi vuorostaan vieras, joka lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui honteloilla jaloillaan.
— Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! — ärjäsi herra Valonheimo.
— He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?
— Sipistä? — ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. — Sipi, niin todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!
— Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa jo kolmattakymmentä vuotta!