Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.
Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä. Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen ja viittoillen:
— Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh, hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei suostuttu.
Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan. Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty, että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja esitelmissä kykynsä esille.
— Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te olette? — jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. — Huomasin vain matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia kysäsemään.
Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan, vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.
— Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, — ja hetken mietittyään piti hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: — palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta kolmentuhannen stipendi.
— Kolmen tuhannen stipendi! — huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. —
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?
— Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.
Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja kysyi: