— Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon apurahan?
Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.
— Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti asianomaisia puhuttelemassa.
Sipi kävi yhä iloisemmaksi.
— Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet? Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi pyynnöllä!
Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille lähelle vuodetta.
— Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa — ja hän hykerteli mielihyvästä käsiään — mitä minä saisinkaan sillä aikaan!
Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:
— Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!
Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen: