— Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään. Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.
Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.
Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti änkyttäen:
— Te olette syönyt jo illallisen… Ehkä saan käyttää hyväkseni … en ole pariin päivään syönyt … siksi jo hieman hiukasee, he, he, he … — ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.
Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite, mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut. Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin säkkiin.
— Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! — sanoi hän vihaisesti.
— Ahaa! — huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, — voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.
Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi hän säkkiä auki.
— Katsokaahan! — huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin puoleksi lahoneen pääkallon.
— Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on kalloja viidestä eri kurganista. — Entiset löytöni eivät ole mitään näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.