Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:
— Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä, ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein alkuperäinen syrjääni olikin… No niin, nuori ystäväni, suokaa anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea haastella. Hyvää yötä!
Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo hätkähti — ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.
— Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen voileipäateria onkin niin houkutteleva.
Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.
PUOLUE-ELÄMÄÄ.
Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.
Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.
— Mitäs nyt kiisket tietävät? — kysyi halveksivasti aputoimittaja, joka istui tupakoiden pöydän takana.
Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat, puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne välttämättä lainausmerkeillä.