Kuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka etupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka. Jälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui Kerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen kaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät kaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi ruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan ympärillä nähneensä veripunaisen viirun.
Kerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä ja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun hän hiljaa rukoili.
Kun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien ympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa Annaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.
— Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea syyllinen! — huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti polvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.
Vihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti pyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta häneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas pudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa ruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.
Kun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää lavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle jälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä Anna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä häntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä lähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain hänen hameensa helmustaan.
Vihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut siihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen syntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita ja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan kaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.
Mutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja hän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä oikean syyllisen.
Siitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä hetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun osan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema vihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen kätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi, että ne olivat kuin vesilinnun räpylät.