Silmiään pyyhkien asettui hän piha-akkunan ääreen ja katsoi miehensä jälkeen, joka hartiat kumarassa, pitkät kädet sivuilla heiluen, kulki laahustavin askelin ja päätään kääntämättä eteenpäin.
XV.
PYHÄ YKSINKERTAISUUS.
Kumarana ja hoippuen, vanha rikkinäinen saali tiukasti ympärille kiedottuna, kulki Paakkumummo tietä kaupunkiin, vetäen perässään pientä kelkkaa. Kaunaili lunta ja telefoonilangat vonkuivat niin surullisesti.
— Päivää, päivää! Että teidänkin pitää aina ulkona liikkua, oli sää minkälainen tahansa, — puheli hän vastaan tulevalle punakaartilaispatrullille.
— Mitäpäs tuota meidän, nuorten miesten, on niin väliä, mutta teitähän on enempi sääli, — vastasi yksi puhutelluista. — Kyllä teistäkin olisi jo aika pitää valtion huoli.
— Hih, hi, mitäpäs minusta, hautaan kaatuvasta lahosta. Kunhan te nuoret vain päänne pärjäisitte. Jumalapa teitä varjelkoon ja auttakoon voittoon.
— Onhan niitä näemmä uskovaisiakin meidän puolella ja minä kun olen luullut, että ne ovat kaikki lahtareita, — virkkoi yksi miehistä tovereilleen ja nauraen jatkoivat he matkaansa.
Muori taas lähti vetämään kelkkaansa päinvastaiselle suunnalle. Hän asui yksinään pienessä, kallelleen painuneessa mökin tönössä pari kilometriä kaupungista. Nimen Paakkumummo oli hän saanut siitä, että hän valmisti paakkuluutia ja varpuisia kynnyksenalusmattoja, joita hän kaupitsi kaupungissa. Melkein kaikki tunsivat hänet pienessä kaupungissa ja monena vuosikymmenenä oli hänet joka päivä nähty kelkkoineen kaupunkiin johtavalla tiellä.
Hän oli jo kauan ollut leskenä ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka oli naimisissa Helsingissä. Sodan puhjettua oli tytär kirjottanut äidilleen seuraavan kirjeen: