"Rakas äiti! Nyt on kansa noussut sotaan lahtareita vastaan ja täällä Helsingissäkin on semmoinen touhu ja kiire, ettei tahdo tietää mihin tässä repeää. Alfreedikin on päällikkönä järjestyskaartissa ja minä olen ruvennut niille ruuanlaittajaksi, mutta kyllä siitä on hommaakin. Kyllä ovat nyt lahtarit nenälle lyötyinä eivätkä ne paljon kitvahakaan, meidän pojat ne vain pitävät jöötä joka paikassa. Ja kyllä se onkin jo aika että köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, muutenhan ne olisivat meidät nälkään tappaneet. Pohjanmaalla ne kuuluvat lahtarit vastarintaa hangottelevan, mutta ei kestä sielläkään kauan, jahka meidän pojat joutuvat täältä yhdessä venäläisten toverien kanssa. Pysykää te äiti vain levollisena ja rukoilkaa Jumalaa asian puolesta. Sitte kun valta on kokonaan meidän käsissä niin ei teidänkään tarvitse enää luutakelkkoja porvareille vetää vaan saatte huolettomat vanhuuden päivät. Niin sanoo Alfreedikin että kyllä valtio teistäkin sitten huolen pitää. Ja nyt minun vain piti kysyä teiltä että onko teillä kaffen puute ja jos on niin ilmottakaa vain minulle, minä lähetän, minun huostassani kun täällä on runsaasti kaffea ja sokeria — — —"
Kuinka se Eveliina pitikin huolta vanhasta äidistään! Oikein oli äidin täytynyt itkeä pihauttaa ja sitten oli hän ottanut käsille suuren virsikirjansa ja nenäänsä turistellen veisannut siitä virren sekä lopuksi hartaasti rukoillut voittoa sille asialle, jonka puolesta Eveliinakin miehineen oli taistelussa. Eikä hän sen jälkeen ollut yhtenäkään päivänä lyönyt laimin rukoilla voittoa köyhän kansan asialle.
* * * * *
Kaupungintulliin päästyään pysähtyi hän huoahtamaan samalle kohtaa, jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan, joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin tervehtimään ja puhuttelemaan.
Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina hiukan huolestuneen näköinen.
Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja kysyi kuulumisia.
— Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja levottomuutta, — vastasi Paakkumummo huoaten. — Kun nyt Jumala vain pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja paha saisi palkkansa…
Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän. Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas luutia tarjolla.
— Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, — vastasi Mari.
— Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.