Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.
— Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? — alkoi hän huolestuneena Marilta udella.
— Ties vaikkapa oiskin, — nauroi Mari. — Ei se ainakaan nyt luutia osta.
— No jopa nyt jotakin, — päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja hankkiusi pois lähtemään.
Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen. Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai voinut toki lahtarien puolta pitää.
Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.
* * * * *
Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa kuluttamaan.
Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.
— Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, — puheli hän vierailleen. — Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla kärsivällisiä ja luottaa häneen.