Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.
— Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, — arveli muuan pojista.
Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.
— Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi unohuttaa herranhuonetta, — puheli hän hoidokeilleen.
Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he vahdinpidoltaan pääse.
Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö hänen torua vai ei.
— Täällä on näemmä vieraitakin, — sanoi hän tyttöjä silmäillen.
— On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, — selitti yksi pojista.
— Tytötkö?
— Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat haavottuneita.