Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa. Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?
— Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! — huusivat pojat kuin yhdestä suusta.
He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa samalla hartaudella kuin ennenkin.
* * * * *
Saapui kevät.
Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut, vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen, että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan palasi hän omaan tölliinsä.
— Jopa taas ovat valehdelleet muorille, — sanoivat pojat huolettomasti. — Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan, vielä ne sitten tänne tulisivat.
— No sitähän minäkin, — huojentui muori, — eihän nyt toki Jumalakaan salline sellaista tapahtua.
Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi levottomuus.
Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?