— Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne toisia tulee, jos me menemmekin.
Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.
Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.
Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut mittaan huomiota kiinnittää.
— No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, — puhkesi hän hyvillään sanomaan ja pysähtyi miesten luo.
Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten nauramaan.
— No emmekös me näytä lahtareilta? — kysyi yksi miehistä.
— Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.
Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.
Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen matkaansa kaupunkiin.