Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.
Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: — Toverit, auttakaa! — mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.
Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme. Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin, sitä emme saaneet koskaan tietää.
Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani huudon: — Toverit, auttakaa! — tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä peitteellä lepäsi käsipommi.
XVII.
RAIVOTAPPELIJOITA.
— Minä sain Vaasassa harjotellakseni komppanian, jonka miehet olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja peräpohjalaisia, — kertoi nuori jääkäriupseeri. — Ne olivat aika junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet. Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita, jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa. Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.
Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa.
Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi herraksi".
Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.