Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein, toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä rintamalla.
Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin tuleen.
— Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin, pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä. Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään. Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä, että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.
Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni. Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen. Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella oksia vieressä olevasta kuusesta.
— Pitkäksesi, senkin hullu! — huusin minä hänelle ja lähimmät miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien taittelemista.
— S—na, kun ampuvat! — äsähti hän kerran hammastensa välitse ja veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari, ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.
Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen, asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että kivääri ennen pitkää alkoi savuta. —
Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella. Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.
Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun, saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa — seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.
Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista. Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli. Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi käsirysyn ratkaista.