Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä, osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia. Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.
Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia. Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin hermostunut mieliala.
Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään. Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja viskasivat takkinsa maahan.
Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi, epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin, minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän vallille.
Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa. Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.
Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut kysymykseen.
Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.
Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.
Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui siihen pataljoonan päällikkö.
— Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? — kysyi hän kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia ruumiskasoja.