Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.
Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.
— Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, — lausui hän.
Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan, suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut itselleen ainakin sylen verran tilaa.
Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn, toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.
Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni, että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja luunsiruja.
— Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! — kivahdin heille niin ettei majuri kuullut.
— Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, — tuumaili siihen vain joku leveästi.
Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka miehelle.
— Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, — arveli Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä kiinni irtautuneita kuorilehtiä.