Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.
— No nythän tuo puurokin maistuu, — tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.
XVIII.
PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.
Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta, jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.
* * * * *
Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse, omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme omilla jaloillamme.
Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia. Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti. Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee, että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut, vapauden ansainnut kansa.
Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä. Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut. Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.