Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä kuriin ja järjestykseen tulee.
Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä tunnustaa ketään käskijäkseen — ominaisuus, joka aikojen aamuna on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.
Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa. Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia, röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi, vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.
Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä. Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.
Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista, asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt armeijamme ole ehtinyt saada.
Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.
Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.
Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme. Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole muuta kuin korea sana.
Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia, valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan, saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki, joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.
Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua, sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas, avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.