— Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, — huokasi neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.
— Enkä mene! — äsähti Antti. — Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.
Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi. Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne oli lähdettävä alkusyksystä.
Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta, hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä mustelmia.
Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen, sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita. Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua. Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.
Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa. Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin, jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.
Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi, täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset. Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.
Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä, tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: — ylös! ylös! Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen kimpussaan. — Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä korpraali torumassa ja neuvomassa. — Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla, mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.
Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.
— Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, — huusi hän. — Tekee paikalla uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.