— Tee itse, p—le! — pääsi jo Antilta.
— Jaha, vai sillä tavalla, — sanoi korpraali tyynesti ja lähti vääpelin puheille.
Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki karkaamispäätöksiä.
Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten, hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.
Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen, vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi kuin koskaan ennen.
Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa, sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan, tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti häränsilmää sinnepäin.
Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen. Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.
Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä, siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa puoli vuotta vankeutta.
Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen. Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: — äläpäs mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.
— Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! — varottivat he lopuksi.