Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.
Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä oli tapahtunut.
Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:
— Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.
* * * * *
Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim. kansanopistoissa ehditään antaa.
Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.
Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta. Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen? Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin. Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.
Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina, suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?
Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana — svabodakesänä käytäntöön tullut muoti — ja puukko on entisellä sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan. Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: — Elä tule liian lähelle, perrr… Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.