Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.

— Tässä, toin sinulle turkin, — sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut saapuville.

— Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!

Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.

Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.

— Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki, jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys. Jääkää hyvästi!

Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.

— Ojennus! Käännös oikeaan — päin! Kivääri olalle — vie! Eteenpäin mars!

Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.

— Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, — kehotan poikia, joiden joukossa on useita laulumiehiä.