— Seis! Mitä kuuluu asemalle?
— Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä ja ammuttiinkin siellä.
— Kutka siellä ampuivat ja missä?
— Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle, pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt enkä tiennyt, ketä ne olivat.
Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä. Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa sikäläinen suojeluskuntakin — joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada — on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan jonkun osaston.
Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta. Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.
— Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?
— Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.
Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan, juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.
— Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! — hätäilee vaari.