— Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? — tiuskasen vaarille.
— Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä muualle!
Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.
Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö, entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.
Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea, lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan kumpikin omalle suunnallemme.
Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.
Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja, joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.
Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan. Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme. Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus ympäröi jälleen kylää.
Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.
Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.