Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.
Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.
Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä — niin, sillä kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.
— Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, — luemme sähkökoneen nauhakkeesta.
Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!
Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.
Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita. Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.
— Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.
Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!
— Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt punainen lippu, — tuodaan kylältä sana.