Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä, pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja asetan pitkin asemasillan reunaa.
Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole yhtä mittaa silmäin edessä.
Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan…
Palaan konttoriin.
— Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!
— Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna! Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia… Missä niitä säilytetään?
Kukaan ei tiedä mitään.
— No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?
— Taitavat olla ratamestarin takana ja se… missä lie, — mutisee vihdoin joku.
— Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi lähteä noutamaan?