Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain sähkökoneen heltiämätön nakutus.
— No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.
Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.
— Punainen juna Vihannissa, — ilmottaa sähkötieto ja samanlainen etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.
Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.
Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken lähti radansärkijäin matkassa.
— Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia, — kuiskuttaa hän minulle.
Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista ympärillemme kohota.
Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi olla.
Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.