Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani, toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan. Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan edellä.
Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee stafetilleen — pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä moitteettoman sotilaallisessa asennossa — sähkösanoman toisensa jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.
Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.
Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä näky.
Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin pienemmiksi kutistuneen:
Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa, jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.
Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä. Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki. Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan ja saavat aseen käteensä.
Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.
Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa. Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan — ikäänkuin julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan — ja vaunu vaunun jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.
Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.