Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.
Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.
Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit saavat leposijansa — sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita melkein mihin uhrauksiin tahansa.
* * * * *
Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.
Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota hänen tarvitsisi totella.
Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia, jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä nimittää aito suomalaiseksi maailmanparantajaksi, sillä meillähän tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti — miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten — muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.
— Tekö olette kommunisti? — kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.
— Niin.
— No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?