— Aivan sananpuhumatta.
— Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, — koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.
Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se onkin aina ollut sellainen visapää.
— Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä säilyttävät, — koetan lohduttaa.
— Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli ruotusotamies, — sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa kyyneleensä.
— No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.
Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa, saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla, kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan heille kaiken varalta passit.
— Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä tarpeelliseksi katsotte, — neuvon minä lopuksi, epäillen heidän onnistumistaan.
* * * * *
Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.