* * * * *
Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä. Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä olijoita.
Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit, kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana ovat jääkärit.
Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan! Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.
Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim. Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.
Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.
Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille 26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen, siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan! Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan ne suomalaiset komentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa! Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.
Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä, etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon, veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu. Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.
Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät? Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymys puolueiden välisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.
Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa tarvitsee heitä viipymättä.